………….päivittyviä sanoja näyttelyyni JÄLKI15032020 Taidekeskus Ahjoon, Joensuuhun, 15.–29.3.2020…………
Joensuu 15.3.2020
”Rakkauden voima,
voima korkeudesta
vuodattaa sieluani.”
Ai, hän laulaakin ”cleaning”, no, käy se niinkin. Nämä sanat on tarkoitettu
post something
tunnen intohimoa omaan taiteilijuuteeni, ei minulla varsinaisesti ole mitään sanottavaa, jokin ihoni alainen elimeni kokee tämän tärkeäksi [korjaus: voi olla ihokin; kuinka niin ”ihoni”? ei ole minua ilman ihoa joten en omista ihoa tässä ruumiissa; sama juttu muiden elimien[i] suhteen][pyrin jatkossa olemaan tarkempi; jos teen virheitä, muista, että olen eri mieltä itseni kanssa] ehkä haluan lisääntyä ja mikä olisikaan suurempaa kuin lisääntyä koko maailman, kaikkien maailman ruumiiden kanssa – yhtenä ajatuksena, yhtenä henkenä, yhtenä tarkoituksena, yhtenä käsityskyvyn ylittävän valtavana käden- tai kivenlämpöisenä ruumiina, mönttinä, mönttinä, mönttinä. anna minä, möntti.
en ole kirjoittanut sinulle niin pitkään aikaan, en ole painanut väriaineistettua terääni välittääkseni kosketuksen, haluaisin työntää kieleni tähän viivoitettuun paperiin puskea tahmata mutta en kehtaa, välitän enemmän välitän nyt enemmän ihmisistä tuntemattomista ihmisistä ympärilläni kuin tuntemattomista ihmisistä silloin joskus siellä jossain. he kyllä osasivat arvostaa.
Joensuu 15.3.2020
”Frankie Goes to Hollywood”
miksi nämä äänet? miksi avaudun ja puristun niin että kuulun? olen niin korkea. väline on sanoma ja väline olemme me, me jotka emme koskaan ole yhdessä aina on väli ja se väli on se mikä tuo nautinnon, jos olisimme sama emme tuntisi mitään (eihän tuo voi pitää paikkansa? vai voiko? tunnenhan sisällä, ruumiin sisällä olevia asioita vaikka siellä vain tämä ruumis koskee tähän ruumiiseen eikä ole väliä missään (toisaalta ei se ole silloin kosketus!), eli ehkä se pitää paikkansa? tai sitten tämä ruumis ei ole sama, ei yksi). jos olisimme sama, en tuntisi sinua.
Joensuu 15.3.2020
”Syyllisillä jaloilla
ei ole rytmiä.”
Kirjoitanpa edellisen uudelleen: voimme lähestyä kosketukseen vain, koska emme ole yksi. jos olisimme sama, en tuntisi sinua. jos lukisin tuon joltain nimekkäältä filosofilta, olisin ihan että vau, jos lukisin nettimeemistä, pitäisin banaalina, mutta koska keksin itse ja koska se pohjautuu ensin mainittuun lähteeseen, olen hyvin ylpeä sillä siinä yhdistyy kosketuskulttuurinen ajattelu, helposti ymmärrettävä kyökkifilosofia ja sanaleikki. olen ytimessä.
ja ydin ei edellytä minulta rakastelemista tämän maapallon tai sen luonnonpiirteiden kanssa, vain etäisyys pitää kiinnostusta yllä, en välitä tämän maailman ruumiista tai sen ruumeista – en sen enempää, ne ovat olemassa minulle ne ovat olemassa ruokkiakseen mielikuvitustani antaakseen minulle palasia joilla pelata, jotain mitä haluta (ehkä jopa himoita!), olla luomassa käsitys että olen olemassa
_______________________________________________________kun sormeni ulkopinta painautuu hellästi vasten pöydän kevyesti lakattua puuruumista sormi muistaa ettei sen tarvitse puristaa puristautua se on yhtä lailla pöydän koskettama kuin koskettaja – ellei jopa enemmän. tuo pieni hetki tuo sormelle nautintoa, helpotusta ja tarkoitusta, jonka aivojen ylivalta, pääkeskeisyys, silmäkeskeisyys, pian tukahduttaa. olen pahoillani, sormi, olet liian pieni olet liian vähän olet liian heikko ja minä (”minä”) liian puskutraktori ja omasta painostani romahtava jotta saisit kertomuksen pääosan. värähtävän, raikkaan hetken ajan olit minä.
Joensuu 15.3.2020
”Still loving you”
Miksi taivuin englantiin? Miksi en pitänyt jalkojani käsiäni päätäni ajatuksiani synnyinmaani kamaralla miksi annoin toisen kielen
sitähän se kaikki on sitähän se on sitähän se
kynäni terä on lähes loppuun painettu kirjoitan pystyasennossa toisin kuin puissa eläneet esi-isäni ja esiäitini ja esisuvuttomastijakautuneet. paljastuin kirjoittavaksi ruumiiksi enkä tiedä kuinka enää katsoisin sinua silmiin sillä nuo silmät [tässä soi laulu] pääni on rakastunut sinun päähäsi eikä päiden diktatuuri pääty ei ainakaan vielä joten näköelimet pääsi yhdellä laidalla vetävät minun kosketukseen jota en enää
Joensuu 15.3.2020
”Tuntien minut, tuntien sinut,
a’ha,
ei ole mitään tehtävissä.”
nämä kaikki jäljet nämä kaikki kappaleet joihin jättää jälkensä. liian paljon vaihtoehtoja liian paljon houkutuksia, ehkä tapan sukupuuttoon muutaman eläinlajin luontotyypin tyylilajin tallennusformaatin niin elämäni on sitten helpompaa. olen taiteilija mutten silti täydellinen, olen taiteilija mutten minäkään voi huomioida aivan kaikkia muita tai siis muita.
Joensuu 15.3.2020
”Värikin oli aivan väärä,
tuskin olisit tarvinnutkaan.”
olen taiteilija luonnon armosta mutta ei sinun tarvitse rakastaa luontoa en minäkään rakasta ei luonto ole minä
luonto pyrkii tulemaan lähelle nostaa katulaattaa kuin peiton reunaa mutta pyydän kaupunkia lisäämään asfalttia, ei, luonto, minä en ota vastaan ketä tahansa milloin tahansa, minun valoni ja lämpöni liki pääsee vain pokkuroiden, minä en palvo luontoa luonto palvoo minua
___________________________________________tai itkee ja palvoo
Joensuu 15.3.2020
”Jos minä jäisin,
olisin vain sinun tielläsi.”
kuinka voisin painautua syvemmälle tähän maahan tähän maailmaan? rapaudun jo pelkästä ajatuksesta rapaudun ja lennähdän tuulenpuuskasta, tämä kaikki on loputonta, kuinka voisin tietää kuinka lähestyä ruumiita joista jokainen erillisenä kansoittaa toisten ruumiiden läheisyyden istuvat seisovat makaavat planeetan ja sen kerrosten yllä vetäytyvät taivaista painovoimien suuntiin, kuinka epätoivoista!
epätoivo vetoaa tunnen vetoa olet kaunis juuri tuollaisena ja tällä etäisyydellä jos tulisit lähemmäs olisit jotain toisenlaista koska siltä se vaikuttaisi sillä sinä vaikutat ja vetoat ja vetäydyt, älä naura hyvinhän tämä menee
______________________________________________________________________hyvinhän tämä
________________________________________________________________________________________menee
sinänsä jännä että ei maa sinua kaipaa, vetää puoleensa muttei kaipaa, ja en nyt halua kuulla sanaakaan antropomorfismikritiikkiä antropomorfismi pyörittää maailmaan
luuletko että tämä pöytä ei muka koe kyynärpääni painoa epämiellyttävänä
Joensuu 15.3.2020
”Kutsu mua enkeliksi aamun, rakkain,
vain koske poskeeni kun lähdet, beibi.”
kuinka kehtaatte, siis kuinka sinä kehtaat viedä viimeisen siis ensimmäisen siis alimmaisen siis
_____________________mistä kuvittelet minun nyt nousevan lentoon?
loputtomat syyt puissa ja magmakierteet kuivettuneissa kivissä puhuvat minulle kuin ihminen ihmiselle, etäisyyden takaa ja myötätunnotta, olin sanoa että kallio ei välitä mutta sehän olisi mahdollisimman kaukana totuudesta sillä mitä muuta kallio oikeastaan edes tekee kuin välittää?
ja siitähän tässä on kyse, aina ja iankaikkisesti, puheesta äänestä välittämisestä ja välittäjän molemmin puolin olemisesta yhtä aikaa. olen niin varma että kaiken tämän voi tiivistää siis kaiken tämän aivan kaiken yhteen virkkeeseen en ole ollenkaan varma että toisto on tarpeen ei toisto ole kaiken nautinnon ydin eihän? silti täytän tämän tilan täytän tämän maan koska jos pysähdyn saattaa jumalainen ottaa kynäni ja väittää sitä omakseen ja mitä minä sitten mitä minä sitten, mitä minä sitten? olen laskenut kaiken sen varaan että jumalainen
en oikeastaan tiedä minkä varaan olen laskenut näiden merkkien väliin jäävä ilma on valkoista ja sitä on enemmän kuin minua enkä saa siitä otetta kuinka voisinkaan saada on niin paljon valkoista se puhaltuu nenäliinan tavoin huulilleni ja minä, en saa sitä hampaillani kiinni, niin se putoaa, se putoaa kohti kosketusta niin kuin kaikki
Joensuu 15.3.2020
”
_________________”
ei, en minä sinua rakasta, ja kyllä, tottakai minä peilaan itseäni sinuun, sitähän tämä kaikki on, ankaraa peilaamista inhottavaa pelottavaa kaihertavaa raakaa syntistä (jos syntiä on) kirkuvaa työlästä vapisevaa turhaa ainoaa turhaa epätoivoista peilaamista, en minä sinua rakasta suhtaudun epäilyksellä ja kosken vain pitkällä tikulla (mutta kosken kuitenkin, tietenkin)
Joensuu 15.3.2020
”my warmth, my love I will give to you,
my youth is so, so beautiful”
siis siis siis en ole pusertanut vuoksesi kyyneltäkään, ehkä olisi jo aika, siinä ruumiini jakautuisi, vai kuinka? ovatko kyyneleet osa ruumistani vielä sitten kun ne valuvat poskillani entä kun ne painuvat paitani hihaan? kenties ne ovat silloin osa paidan ruumista, olen hämmentynyt
hämmennys ja epätoivo ovat sukulaisia
Joensuu 15.3.2020
”Koska yö kuuluu rakastavaisille,
koska yö kuuluu meille.”
parempi olla latvasta kuin tyvestä laho, pysyypähän pystyssä, ihailtavana, uljaannäköinen kuinkotka kuinobeliski kuinhimo rakkaus elämää kohtaan on hävitty taisto joko rakkaus häviää tai sinä/minä
huhuilen
huudan ympäriinsä kuiskutan ja yskin, se on jumissa, ruumis, ei aukea, ei haittaisi että ei ole mitään sanottavaa jos kuulostaisi hyvältä kauniilta voimakkaalta elävältä kaihoisalta
mutta kun yritys koskettaa jää vajaaksi hyvä jos irtoaa ruumiistani (mikä onkin mahdotonta), vihellys joka ei yllä edes huulilleni, olen yksikantinen kirja ilman sivuja
Joensuu 15.3.2020
”Minulla on sinut
ihoni alla.”
olen sanonut tämän aiemminkin, tai jotain tämänsuuntaista hieman mahtailevampaa, haluan hallita tässä ruumiissa olevaa piekkueliöstöä bakteereita viruksia ja jos muita niin muita, haluan opettaa heidät käymään suoraan riviin kevyesti kaareutuvaan jonoon vaatimaan minulta terveellistä ja edullista ravintoa liikuttamaan raajojani ja keskivartaloani hallitun kauniisti energisesti eteerisesti viettelevästi täynnä sisäistä rauhaa
olen sanonut tämän ennenkin, tai jotain, tiedän että vaadin paljon mutta vain täydellisyys on tavoittelemisen arvoista vaikka ei tietäisi mitä täydellisyys on vaikka täydellisyyttä ei olisi, rakkaat bakteerini, en vaadi teiltä mitään mitä vaadi itseltäni (tämä on vale)
Joensuu 15.3.2020
”You avoid me, still,
even though I’m not the swine I played out to be.”
suuni kuivuu, lima pakenee kieleltäni, olet vienyt kaiken enkä enää muista minne olin matkalla, katso vaan katso vaan minua silloin kun en katso sinnepäinkään ei meidän välillämme ole oneglmia, paitsi kaikki, meidän välillämme on koko maailman rakkaus ihana valtava etäisyys, meidän välillämme, niin tahtoisin siemailla
punainen valo musta pimeys vielä kymmenen minuuttia, vielä palaa kaasu öljylähteellä vatsani on tyhjä muten valita katson valokuvankaunista näkymää vain meille meidän luomaa aivan täysin ja silti niin minä katson ja suuntaudun sitä kohti niin hyisien kylmää ja kaikki palaa lupaan mitä vain haluat
Joensuu 15.3.2020
”Bleep,
bleep.”
aivan käsittämätöntä. aivan aivotonta. aivan munatonta. aivan sielutonta. täysin selkärangatonta.
mikä tekee ihmisestä eläimen. mikä tekee ruumiista objektin. mikä tekee minusta kiven tai teelehden. mikä on mikä.
paitani etumus on tummentunut nesteestä, punainen on tummanpunainen, siitä on virusten hyvä tulla läpi. miksi et suojaa ruumista, paitani?
olen punainen, vaaleanpunainen, sianpunainen, kellertävä, ruskea, likaisenruskea, valkoisehko, ja tahtoisin vain puristaa tämän pöydän käsivarsieni väliin kuin tyynyn ja painaa pääni alas.
Joensuu 15.3.2020
”Sinä olet kova,
sinä saat minut kovaksi.”
peitin kasvoni tuntemattoman kasvin lehdillä, en tiedä polttiko se vai hyväilikö se, emme koskaan koskettaneet
peitin kasvoni tuntemattoman kasvin lehdillä ja odotin jotain, odotan vieläkin
katso kuinka näet vain osia kasvoistani, ne vilkkuvat kuin tähdet avaruuden läpi, reiät kartongissa joka kattaa taivaan yllämme, ihmeellinen läheisyys, murrettu puu, ihmisen luoma maailma ihmisen luomat verhot silmiemme edessä, olemme onnekkaita, olemme niin lahjakkaita, peitin kasvoni tuntemattoman kasvin lehdillä enkä tiedä polttaako se, polttaako se
Joensuu 15.3.2020
”Blub,
blub.”
kirja kritisoi minua väitti että teen olennaisia rajoja ihmisen ja luonnon välille että että että
mutta ei, teen olennaisen rajan objektin ja toisen objektin välille riippumatta objektin lajista olemuksesta tietoisuuden tasosta elollisuudesta, sinä ja minä olemme olennaisesti erilaisia, minä ja ankkayksilö (duck, sorsa) olemme olennaisesti erilaisia, minä ja aarniometsä ja troposfääri olemme olennaisesti erilaisia. voin silti inhimillistää meidät kaikki.
viereisessä pöydässä on syntymäpäivät, eivät tarjonneet minulle jätskiä, ”Ja hän otti jäätelön, kiitti, kauhaisi ja sanoi: ”Tämä on jäätelön ruumis, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni.””
Joensuu 15.3.2020
”Antaudu hetkeen,
aika on nyt.”
Ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen, ja Narkissos ja hänen peilikuvansa elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Joensuu 15.3.2020
”Kosketa minua,
on niin helppo jättää minut yksin muiston kanssa.”
sinä tartuit minuun, ja pysäytit tämän kaiken
sinä tartuit minuun, ja mahdollistit tämän kaiken, ja se on kiitos, kohti ja kohdistuva lähestyy niin hiljaa että ei se koskaan tönäise ei se koskaan löydä katsetta, se olisi edes jotain
kuinka joku noin varovainen voi muuttua seinäksi rajamuuriksi ajaksi yhtä aikaa siellä täällä ja tuolla
olet rengas jonka kanssa aina törmään
kumpi liikkuu
käyttäydyn vasten laumaa, laumaa ei ole, kaikki ovat irti toisistaan, parahdamme eloon, vittu kuinka minä
____________________kompastun
Joensuu 15.3.2020
”No, no,
we’re not a monkey.”
ihminen tulee lähelle ihmistä ja pahaa tapahtuu, nämä(kin) ovat aikoja jolloin on vaikea olla yksimielinen ja johdonmukainen kuinka hakeutuminen kosketukseen voi olla turmiollista?
keksin sinulle muusikkonimimerkin mutta en voi koskaan sanoa sitä ääneen äänikin tulee liian liki ääneni on ruumistani siinä missä ilma mitä hengitän, en ole ensimmäinen joka käpertyy johonkin tuttuun kun maailman taikina paisuu ja kuluttaa hapen
ripeät toimet ovat tarpeen kunhan kehitämme aikakoneen
Joensuu 15.3.2020
”And whenever I need them,
the small and warm is waiting for me.”
varis tai korppi tai naakka tai varis ja korppi ja naakka oliot ikkunastani, ja sitten ei yhtään
vain juuret törmäilevät toisiinsa ja ehkä happi- ja vetyatomit oksiin matontamppaustelineeseen keinun teräsketjuihin ja kumipäällysteiseen kädensijaan, kyllä nuo hieman liikkuvat hakevat asemaa
musiikki värisyttää jalkaa järisyttää keskiruumista tärisyttää puista pöytää ja kuihtuneet tulppaanit
varovat etteivät putoaisi
Joensuu 15.3.2020
”Olen hulluna sinuun,
kosketa kerran ja tiedät sen todeksi.”
tämä sänky on nähnyt kaiken, ja niin edelleen, sinä tiedät parhaiten sanoit todennäköisen totuuden olet kuullut juttuja
tekisi mieli
____________vetää viivoja
_________________________kaikkien näiden yhteyksien välille osoittaakseni mistä puhun kuinka nämä äänet kimpoilevat ja kohdistuvat ja hakeutuvat kuin täydellä tahdolla ilman täyttä ymmärrystä, nuoli osoittaa suuntaa ja suuntaajan paikan jos et tahdo tulla paljastetuksi älä ole
ei ole mieltä ilman ruumista
Joensuu 15.3.2020
”Days end, games left behind,
never shall you change.”
pinkki apina rapsuttaa päätään käsivarren hentoja karvoja hakkaa puhelinta kun ei kuule kaikki on mykkä nojaa kämmeneensä lämmittää muistojaan nuotion äärellä
tuntuu uskomattomalta että edes tuo liekki ei koskettaisi vaikka polttaisi nesteen pois iholta kuinka lähelle sitä täytyisi päästä että teoria ropisisi hiiltyneenä kohti massaista maata ja antaisi aidon yhteyden että ihminen ja liekki ja puu olisivat yksi ruumis kolmena
pinkki apina pukee yllensä kaiken tarvittavan nyt kaikki tunnistavat nyt kaikki arvostavat jos koskevat oikein silmin, pinkki apina riisuutuu on erilainen ja kertoo itsestään nousee taivaan vetämänä jos on kovin varma/epävarma hymyilee hieman
Joensuu 15.3.2020
”Et kuuntele, mitä sanon.
Jos haluat tietää, jos hän rakastaa sinua niin,
se tuntuu hänen suudelmassaan.”
ei mitään orgaanista riittävästi muovia ikuisesti elävää ainesta minä ja muovi yhdessä ikuisesti
joskus tämä painuu vasten toivottomana, ei koskaan yhteyttä vain yritystä lähentymistä vetoa kohti iankaikkisen tyhjyyden kuromista umpeen kaikki tuo on totta mutta kaikki tuo on mahdollista lähentyminen kurominen painuminen se minkä kautta tunnistaa vieraan vieraaksi ja itsen itseksi ruumiin ruumiiksi ruumiin ruumiiksi valo lisääntyy (ja vähenee) etäisyyden hiipiessä pois tieltä, onhan tämä epätoivoista mutta myös toiveikasta rivi riviltä kirjoittautua kohti sivun alalaitaa kohti kosketusta
Joensuu 15.3.2020
”Ovellani ei tule olemaan valkoista lippua,
olen rakastunut – ja tulen aina olemaan.”
rakas ruumis, näin tämä nyt on. jos en puhuttele ”omaani” – emme koskaan tule olemaan samassa pisteessä mutta mutta mutta liikumme hivutellen, oikealta vasemmalta yltä alta metri välissämme sentti välissämme milli välissämme käsitteelliseltä tuntuva ero välissämme, se on kauneinta.
kun viimeksi tapasimme kyseenalaistit maailman mielekkyyden tai maailman kysymyksen mielekkyyden tai puhuit jostain mahdollisuuksista en muista muistan että lähestyit varoen ja päätäpahkaa syöksyit kunnioitusta herättävästi huomioiden välimatkan ja kuinka etäisyydestä huolimatta törmäys voi satuttaa, se kaikki sulautuu jotnkin nyt jotenkin ajat ja ajatukset ja yhdestä irtoavat toiset jotka ovatko he nyt toisia?
sinä neuloit minulle lapaset sinä ja muotoutuvat langat olitte yhtä minä ja lapaset olemme yhtä nyt lapaset hengittävät hyllyllä purkautuvat hiljalleen lupaavat iankaikkista rakkautta ja jos ovat tietoisia tietävät valehtelevansa mikään ei ole ikuista paitsi maine ja kunnia.
rakas ruumis, toiminnallinen objekti, hulluuden raja, olet mieletön ethän kiipeä ylläni ethän pure sormenpäitäni ethän riisu pue naamiotani, anteeksi, sekaannuin itsessäni tämän ruumiin aivot ovat vielä kehittymättä
älä enää vastaa minulle mutta kirjoita kirjoita rakas kirjoita älä jätä tulematta kohti tätä kaikkea jota minäksi kutsun sumutorvi tietäsi avatkoon
maailma on auki on vain saavutettavaa
_____________________________rakas ruumiisi
Joensuu 15.3.2020
”Haluan sinut,
haluan sinut niin pahoin.”
ruumis altistuu ruumis altistuu ja ottaa sisäänsä toisenlaisen ruumiin muokkautuu uudeksi kuten olen koko ajan sanonut ei ole mitään luonnollista tai luonnollista on kaikki syö puurosi ja muutu kyborgiksi olen aina rakastanut sinua
Joensuu 15.3.2020
”When I met you,
it was the loveliest of evenings.”
ruumis kirjoittaa ja kirjoittautuu, olen kääntänyt selkäni maailmalle (ikkunalle) enkä näe lintuja en näe lehtiä en näe tuoreita uutisia
kirjoitan itseni auki ja yhdeksi kokonaisuudeksi elokuvan soundtrack soi minun vai kenen tämä on kovin kaunista ja surullista
haluaisin painaa pääni mutta pääni ei painu
ja tämä on totuus etkö näe kuinka lähelle minä olen tullut jos et tätä näe lukea hakeuduin väärään suuntaan
Joensuu 15.3.2020
”Nothing compares to those hips
in the the Rhodes harbour.”
kyse on elinympäristöjen tuhoutumisesta, olen pahoillani egoni puolesta olen kerta toisensa jälkeen huomauttanut että en voi puhua minun ruumiistani kun ruumiini on minä ei ole minun kättäni vaan tämän ruumiin käsi ei ole minää joka omistaa käden mutta se mutta se joka laajenee koskemattomille alueille se joka ei mahdu yhteen ruumiiseen on taiteilijuuteni – vai pitääkö sanoa taiteilijuus? vai Taiteilijuus? – en tahdo panetella sitä sinulle sillä kuinka panetella verratonta sitä joksi haluan tulla isona, taiteilijuus on kärsivällinen, taiteilijuus on lempeä, taiteilijuus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa, kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii, niin, kyllä se joskus pysähtyy löytää vaatimattomuuden ja minumalistisen ilmaisun akvarellit ja haikun mutta nyt, anna sen hengittää ilma ympäriltäsi se on syyntakeeton ja niin kaunis